Kipu on kumppanina varsin katala. Vittumainen suorastaan.
Laittaa minut keskellä yötä sohvalle makaamaan, kuuntelemaan Amorphista ja miettimään miten vitussa seuraavan päivän jaksaisi. Edes jotenkin.
Se ei ole tähänkään päivään mennessä tajunnut että en halua olla mikään supermies vaan haluan toisinaan nukkua täyden yön, kenties herätä aamulla kivuttomana vaikka edes tunniksi tai kahdeksi.
Tai sitä että minulla on neljä lasta jotka minua tarvitsee. Ja puoliso joka minua rakastaa. Että haluaisin olla niille kaikille edes hitusen enemmän kuin mitä olen ja mitä tulen olemaan. Kun kumppanuus kivun kanssa tästä vielä vähän taas syvenee.
Ja vähiten se ymmärtää sen että alan olla niin täysi ja totaalisesti loppu.
”Behold, this man on the road. The burden that he hold’s”
Arkipäiväinen 