Pitäisi ajaa ensi torstaina Ouluun. Neurolle kun ei täällä napapiirin tuntumassa pääse. Ei kuulemma ole lääkäreitä. Oulun aika on niille pelle pelottomille jotka vuonna 2015 asensivat päähäni ja rintakehän alueelle liki 50 tuhannen euron edestä elektroniikkaa.
Eli en odota taaskaan paljoa.
Vaikka yksi omituinen juttu tuon elektroniikan kanssa sattui viime syksynä. Magneettikuvaus on aina asennuksen jälkeen ollut ehdoton ei ei mutta CT kuviin on lupa ollut. Tuohon viime syksyyn saakka en ole noissa tietekonekuvissa tuntenut mitään erikoista. Mutta tuo kerta oli pelottava. Heti kun kone käynnistyi tuntui kuin rintakehä olisi syttynyt tuleen, pääni alkoi heittelehtiä ja toisen puolen käsi ja jalka aloittivat jonkinlaisen villin tanssin.
Eli jospa asentajat jotain siitä osaisi kertoa.
Asentajat ja pelle pelottomat ovat siis neurokirurgeja ja sairaalafyysikkoja. Syväaivostimulaattorit eivät vielä silloin 2015 olleet kovin yleisiä.
Jotain apua näihin jalkoihin silti tarvitsen. Menee muuten hermot. Kipu, väsymys, voimattomuus. Yhdessä tai erikseen alkavat lähestyä sietokyvyn rajaa. Tunne on niin sanotusti päällä koko ajan ja alan olla kerta kaikkisen kyllästynyt.
Eternal Tears Of Sorrow sanoitti tilanteeni joskus 2000- luvun alussa minulle jo valmiiksi:
”My life goes out like a dying star
The anxious pain behind the dark
If someone else could bear this load
That hurts like the crown of thousand thorns”
Arkipäiväinen 