Aika liitää eteenpäin aivan käsittämättömän kovalla vauhdilla. Joskus kun pysähtyy miettimään jotain omasta mielestä ihan lähimenneisyydessä tapahtunutta asiaa saattaa huomata siitä kuluneen jo vuosia.
Ja päinvastoin.
Kun jossain hamassa tulevaisuudessa häämöttävä juttu tulee ajankohtaiseksi sitä miettii heti että nytkö jo.
Mietin tätä monesti. Lähinnä siksi että muistini toiminta jäi Kemin sisäsatamaan hampaideni ja luunpalasten luo vuonna 2009. Mutta nyt mietin ajan kulumista lasteni elämäntapahtumien vuoksi.
Tyttäristä nuorin menee ensi syksynä seitsemännelle luokalle, eli yläkouluun, kuten kai termi nykyään kuuluu. Mutta vastahan istuin eskarilaisen kanssa koulun salissa ja katsoin kun se meni samaan jonoon opettajansa taakse kavereidensa kanssa.
Syksy tulee olemaan sillekin uutta täynnä.
Kaveriporukka hajosi, ainakin eri luokille. Tulee uusia oppiaineita, enää ei olekaan omaa luokkahuonetta ja niin edelleen. Mutta tyttö on sen verran ulospäin suuntautunut että se tulee soljumaan kaiken sen uuden virran mukana vallan hyvin.
Isänä sitä vaan tuntee että mitä vanhemmaksi tyttäret kasvaa sitä kauemmas ne henkisesti menevät. Tähän en ollut valmis silloin kun vanhin muutti omilleen enkä ole valmis nytkään. Keskimmäinen tytön lähtöön ei ole kuin pari vuotta ja tämä kolmas kasvaa liian äkkiä.
Mutta tuo pojan pallero.
Sen kanssa tulee vielä paljon eteen. Niitäkin juttuja mitä tyttärien kanssa tuli. Aikaa meillä sen kanssa vielä on. Ja onneksi en joudu sitä aikaa yksin läpi käymään.
Poika elää päivä kerrallaan, vailla huolta huomisesta. Osaispa itsekin.
Arkipäiväinen 