Istun sohvalla ja kuulottimissa huutaa enemmän tai vähemmän ankeaa raskasta musiikkia. Uni piilottelee vielä jossain kipujen takana eikä anna edes mahdollisuutta.
Eikä kolmen tunnin päiväunet ei asiaa auta.
Tätä on jatkunut jokunen vuosi. Mie valvon, kanavasurffailen, kuuntelen musiikkia. Mietiskelen menneitä, joskus musiikin mukanaan tuomia muistoja sekä kauhistelen jo valmiiksi tulevaisuutta. Ja sama uudestaan ja uudestaan ja uudestaan…
Menneiden muistelu on joskus yhtä vaikeaa kuin tulevan miettiminen ja ennakoiminen. Mennessä ajassa on liikaa terveyteen liittyviä huonoja muistoja tai muistikuvia, kiitos aivovamman. Ja tuleva on aina epäselvää.
Taudin luonne, kaiketi.
Eli päivä kerrallaan. Maksimissaan. Ei tätä elämää sen pidemmälle juuri uskalla suunnitella. Ainakaan mitään elämiseen liittyviä suuria suuntaviivoja.
Nyt olen 49 vuotias ja sairastanut kolmisen kymmentä vuotta. Epätoivo, itseinho ja pelko ovat viimeisiä vuosia värittäneet ihan liikaa.
Toivoa en enää uskalla.
Arkipäiväinen 