Kun aamulla herää, ei aina voi tietää millainen päivä kipukroonikolla on tulossa. Vaikka kipu on läsnä sillä samalla hetkellä kun se tai herätyskello herättää voi päivä kulkea mihin suuntaan tahansa.
Joskus se menee itsestään, siinä sivussa, kaiken arjen suljuessa siinä mukana. Huomaamatta. Joskus taas kipu ottaa ohjat heti siinä alussa. Joko niin että kipu on ajatuksissa koko hereillä olon ajan ja haittaamassa arkisia asioita. Ja joskus se muuttuu päivän kuluessa kaiken kattavaksi, kokonaisvaltaiseksi ja hallitsevaksi
Niin hallitsevaksi että pahimmillaan löytää itsensä kontallaan vessassa kun kipu on niin valtava ettei muuta voi kuin koittaa sitä oksentaa pois.
Tuloksetta tottakai.
Välillä, ja varsinkin tällaisina päivinä tekisi mieli vaan jättää kaikki tekemättä ja parhaimmillaan, vaihtoehtojen puuttuessa vain maata sängyllä yhdessä asennossa ja huutaa.
Kaikessa mahtiudessan, kaikessa kattavuudessaan, kaikessa yltiöpäisyyksissään kipu osaa olla inhottava elämänkumppani. Onneksi, ja siitä kiitos kaikille mahdollisille maailman jumalille minulla on kuitenkin elämässä vielä jotain muutakin.
Arkipäiväinen 