Viimeiset kuukaudet ovat olleet jyrkkää alamäkeä. Siis sairauksien oireiden suhteen. Aiemmin loiva mäki muuttui viime syksynä syöksylaskurinteeksi.
Henkisesti taas tuntuu että kulkisin jotain loppumattomia portaita kohti taivasta vain kuullakseni sen että edessä on iätön pudotus helvettiin.
Voimat pettävät jotakuinkin lihas, nivel, luu tai elin kerrallaan. Ja liian usein tulee eteen päiviä jolloin joutuu huomaamaan että taas joku juttu jota en enää joko osaa tai pysty tekemään.
Lääkärini ovat paria lukuunottamatta täydellisiä paskapäitä. Terveysasemalle olen onnekseni saanut ainakin toistaiseksi mukavalta ja osaavalta tuntuvan ihmisen. Jotkut taas ei kertakaikkiaan kuuntele tai eivät suostu ymmärtämään että potilaskin saattaa yhdessä tapauksessa miljoonasta olla oikeassa.
En minä huvikseni tai ihmisiä ilahduttaakseni keksi tilanteita jossa ihon alla oleva stimulaattori tuntuu syttyvän tuleen ja samaan aikaan oikea käsi ja jalka aloittavat jonkinlaisen rituaalinomaisen tanssin pään heiluessa holtittomasti puolelta toiselle.
Tätä kirjoittaessa en oikein tiedä pitäisikö nyt itkeä vai nauraa vai juoda pullollinen kossua. Aina kun nielen ylpeyteni ja otan apua tai apuvälineitä vastaan tulee samalla hetkellä suunnaton vitutus. Tai huoli läheisimmistäni, minua viisaammasta ja lapsistani kasvaa. Tai huoli itsestäni.
En usko että kukaan viisikymppinen miesoletettu jolla on ollut kokonaan kivuton päivä edellisellä vuosituhannella pystyy nielemään ylpeytensä rippeet yhtään yskimättä.
Kun se aika elämästä jolloin kaiken pitäisi olla jollain tapaa hyvin onkin yhtä suurta kipua ja henkistä taistelua vailla onnelliselta vaikuttavaa loppua.
Arkipäiväinen 