Kategoria(t): Ajatuksia

Vitunmoinen savotta

Rupesin miettimään. Hajoitetuilla aivoillani.

Mietin kuluneita vuosikymmeniä, kaikkia niitä satoja lääkärikäyntejä. Mietin niitä lukemattomia kokeita ja testejä ja piikityksiä. Ja mietin niitä yli viittä kymmentä testattua lääkettä.

Mietin sitä kun tilani menee koko ajan huonommaksi. Sitä kun toivoa paremmasta tämän sairauden suhteen ei ole ainakaan välittömässä läheisyydessä.

Mietin miten ihmeessä jaksan vielä tänä päivänäkin olla elossa. Ja mietin kaikkia niitä joiden ansiosta elossa olen jaksanut pysyä.

Mietin sitä kun lääkkeistä ei ole apua. Vaikka tälläkin hetkellä bupre-laastarin lisäksi käytän säännöllisesti neljää muuta vahvaa ja ihmiseen sisältäkin vaikuttavaa lääkettä. Puhumattakaan niistä kevyemmistä joilla koitan oloa joskus tasata.

Mietin kannattaako enää lääkkeitä edes ottaakaan. Mietin olisinko pirteämpi niitä ilman. Olisinko onnellisempi ja olisiko läheiseni onnellisempia jos en niitä kaikkia käyttäisi. Mietin sitä, että jos nyt, kaikilla noilla yllä mainituilla aineilla olen tämän verran kipeä, kuinka kipeä olisin niitä ilman.

Mietin, mietin ja mietin. Vailla kunnollista lopputulosta. On tämä yksi vitunmoinen risusavotta.

Kategoria(t): Ajatuksia

Liian paljon

Olen taas koittanut parin viikon ajan saada jalkojani vähän vahvistettua. Säännöllisen epäsäännöllisesti yksinkertaisia tuolilta ylös nousuja, kevyitä kyykkäyksiä, ylös ja alas heilutteluja. Sellaisia mitä kotona ilman sen kummempia laitteita pystyy helposti tekemään.

Vaan kun ei onnistu.

Ei ne vahvistu, ei niihin voimaa saa yhtään lisää. Ei vaikka kaiken olen tehnyt fyssarin ohjeiden mukaan. Ja se on äärimmäisen turhauttavaa. Se että ei vahvistu.

Jätän siis sikseen.

Koska useaan otteeseen olen samanlaista kokeillut, parin kuukauden ajan, muutaman viikon ajan. Ja nyt suunnilleen 14 päivän aikana. Ei ole mitään järkeä jatkaa kokeiluja jos niistä vaan takapakkia saa.

Tai siltä ainakin tuntuu.

Buprenorfiini auttaa jonkin verran, mutta luulen että kroppa on siihen jo tottumassa. Tämä opiaatti oli vielä alkukesästä tehokkaampi, ennen pieleen mennyttä metadoni kokeilua. Buprenorfiini on siitä vittumainen että toleranssi kasvaa ja sitä myötä sen antama apu ja tuki pienenee.

Ja viinaakaan ei voi ottaa.

Ei siitäkään pitkäaikaista apua saisi. Parin tunnin nousuhumalan ajan olisi varmasti mahtava olo mutta alkoholi sekoitettuna lääkearsinaalini kanssa saattaa olla vaarallinen. Ja jos hengissä selviäisi niin seuraava päivä olisi varmaan sellainen että eläminen tuntuisi aika lailla hankalalta.

Väittävät ettei minussa mitään enempää ole korjattavaa. Ei mitään sellaista mitä pystyisi täsmälääkitä tai vaikka leikkauksella paremmaksi saada.

Enpä tiedä.

Ehkä osa kivuista sitten onkin ”korvien välissä”. Tai ehkä kipukynnykseni on matala. Mutta sen tiedän että kipu, voimattomuus, vihlominen, puutuminen, sähköiskut, jalkojen pettäminen on minulle todellisuutta. Liikaakin. Ja vaikka joku saattaisi minut haluta pistää neljän pehmustetun seinän sisälle, lukita oven ja unohtaa avaimen jonnekin on tämä kaikki minulle liikaa.

Joskus aivan liian paljon.

Kategoria(t): Terveys

Puolella teholla?

Kuulostaa varmaan hullulta, mutta olisin nyt noin sata kertaa tyytyväisempi jos jaloistani olisi löytynyt jotain mitä esimerkiksi puukolla olisi voitu korjata. Kivut, vihlomiset, sähköiskut ja ennenkaikkea voimattomuus ovat sen verran pahat.

Mutta kun ei.

Kaikki menee edelleen dystonian ja aivovamman piikkiin. Vaikka kipu muuttaa luonnettaan. Tätä on vaikea niellä ja todella vaikea sisäistää. Eikä tähänkään, luonteeltaan uuteen kipuun mikään pilleri ole ainakaan tähän mennessä auttanut.

Olen taas siinä tilassa missä olin loppukesästä. Aamut toimin ja iltapäivät ja illat en toimi. Ja jos toimin, toimin ylimääräisten pillereiden sekä kyynärsauvojen varassa.

Eli puolella teholla, jos sitäkään.

Lääkärini oli osin hyvillään. Koska mitään uutta diagnoosia ei tullut. Mutta yhtä aikaa pahoillaan koska lääkärinä ymmärtää millaista on elää jatkuvien kipujen kanssa. Hyvä että edes hän. Minä kun en vieläkään oikein osaa ymmärtää.

Vielä on yksi oljenkorsi, vaikkakin heikko ja ohut. Ja sen varaan en aio laskea tahi luottaa lainkaan. Sen jälkeen on pakko löytää jonkinlainen tie kohti sitä pistettä että opin itseni kanssa elämään.

Tämä nykyinen kun ei johda mihinkään.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Terveys

Itselleen armollinen

On todella vaikeaa tottua olemaan sairas. Tai kai se joillakin onnistuu, jollain aikavälillä. Minä en ole vielä siihen pystynyt vaikka sairas olen ollut yli puolet tähän astisesta elämästäni.

Sanovat että pitäisi olla itselleen armollinen. Sanovat että koita miettiä jotain muuta. Sanovat että kyllä se ajan kanssa. Sanovat jopa että kyllä se siitä.

Helpommin sanottu kuin tehty.

Koska en toimi kunnolla, koen olevani ihmisenä, puolisona ja isänä huonompi kuin sellainen ihminen, puoliso ja isä joka toimii. Enkä tule enää kunnolla toimimaan, joten vaihtoehtoja on tasan kaksi.

Vaikeita molemmat.

Joko koitan vihdoin oppia olemaan sairas, kipeä, rajoitteinen. Koitan oppia sen että perheeni ottaa minut sellaisena kuin olen. Sairaana, kipeänä, rajoitteisena. Koitan tajuta sen että lapseni pitävät minusta sellaisena kuin olen. Ja että puoliso jaksaa minusta välittää vaivoistani huolimatta.

Tai sitten kärvistelen edelleen.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, todella vaikeita vaihtoehtoja molemmat.

Kategoria(t): Ajatuksia, Lapset, Politiikka

Koulu ei ole ensisijainen kasvattaja

Vaan koti.

Opettajat alkavat kuulemma olemaan äärirajoilla. Mitä en kyllä yhtään ihmettele. Raja lasten kasvattajien kesken on hämärtynyt.

Liian moni vanhemmista laittaa opettajien niskaan sellaisia asioita jotka kuuluvat ensisijaisesti oppilaan eli lapsen vanhempien hoidettavaksi.

Tai jopa lapsen itsensä.

Ei ole opettajan tehtävä hoitaa etukäteen esimerkiksi sitä, onko läksyt tehty. Tai edes se, että lapselle pitäisi oppitunnin aikana tai sen päätyttyä useita kertoja tehdä selväksi mitä kotiläksyiksi on tulossa. Ja vielä sen jälkeen laittaa sama asia Wilmaan vanhempien nähtäväksi.

No ehkä vielä ensimmäisen ja kenties toisen luokan aikana. Mutta kyllä sitä vanhemman koululaisen pitäisi osata itse itsellensä tehdä selväksi se mitä koulupäivän jälkeen kotona tulee tehdä.

Käytöstavat ja sosiaaliset taidot opettaa vanhemmat. Tottakai koulu on näiden perustaitojen opettamista tukemassa mutta sitäkään ei voi pelkästään opettajien tehtäväksi jättää. Liian paljon oppitunneista saattaa kulua pelkästään järjestyksen pitämiseen. Ja siitä kärsivät opettajien lisäksi myös lapset.

Luokkakokojen oppilasmääriin en osaa ottaa kantaa. Mielikuvani kuitenkin on että ne ovat hiljalleen kasvaneet liian suuriksi. Ja mitä suurempi joukko opettajalla on kaitsettavanaan sitä hankalammaksi itse asia eli opettaminen menee.

Ja veikkaan että oppimateriaaleista säästäminen ei sekään tilannetta ainakaan helpota. Oppikirjojen puute vaikuttaa opettajan työtä huomattavasti. Tai näin ainakin luulen.

Ja kun nyt olemme kohta kaksi vuotta eläneet sellaista aikaa mitä kukaan ei olisi voinut edes kuvitella, on opettajien paineet taatusti moninkertaistuneet. Teamsit sun muut hybridiopetuksen muodot ovat varmasti olleet osalle koululaisista vaikea paikka. Tekniikan osalta ja henkisestikin.

Uskon että jokainen opettaja tekee kaikkensa että oppilaat oppisivat ja voisivat hyvin. Nyt se ei valitettavasti kaikilta osin toteudu. Jotain pitäisi tehdä.

Mutta mitä, sen saa minua viisaammat ratkaista. Sanon vaan sen, että säästäminen perusopetuksesta ei ole kovin kauas katsova ratkaisu.

Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Oja ja allikko

Olen jossain niiden kahden välissä.

Reilu viikko sitten sain päätettyä tähän astisen elämäni v*ttumaisimman opioidin alasajon. Ja ”pääsin” jatkamaan vanhan tuttavani buprenorfiinin kanssa.

Olin sen edellisen opioidin suhteen vähän niin ja näin. Aluksi siitä tuntui olevan hyötyä ja mielessäni kiipesin kaupungin korkeimmalle vaaralle huutamaan onnesta. Mutta onnea ei kestänyt kauaa. Vihlomiset, puutumiset, puukolla viiltelyt, sähköiskut, kaikki tulivat takaisin.

Enkä saanut jalkojani voimistumaan vaikka kurinalaisesti viikosta toiseen koitin niitä kuntouttaa fyssarin ohjeiden mukaan. Aivan helvetin turhauttavaa muuten koittaa kuntoilla ja huomata että olo vaan pahenee.

Bupre-laastari on siis löytänyt tiensä takaisin käsivarteeni. Pahimpia kipuja hieman lievittämään ja palovamman tapaisia ja rakkuloita pitkin molempia käsiä aiheuttamaan. Arvoin että kahdesta pahasta se pienempi paha.

Vaikka sana pienempi ei tähän sovikaan.

Nyt olen aamut ja vaihtelevasti aamupäivät jollain tapaa toimiva. Tunnen tämän toimivan ajan aikana itseni jopa osaksi yhteiskuntaa ja ennenkaikkea osaksi perhettä. Isäksi ja puolisoksi. Aina siihen asti kun jalat alkavat pettää ja joudun tukemaan liikkumista kyynärsauvoilla.

Sen jälkeen ajatukset palaavat taas entiseen, vajoan kuoppaani. Toivottavasti jaksan sieltä mahdollisimman pitkään vielä edes reunalle kiivetä.

Joskus se on äärettömän vaikeaa.