Kategoria(t): Ajatuksia, Judo, Lapset

Yhden elämänvaiheen loppu

Kymmenisen vuotta sitten tyttäristä vanhin aloitti judon. Oli nuorin joka paikallisessa seurassa oli koskaan suorittanut lajin ensimmäinen värivyön eli keltaisen.

Sitten aloitti keskimmäinen. Harrasti ja kisaili itselleen vihreän, väreistä kolmannen. Kunnes kiinnostus lopahti. Ja pakottamaan en alkanut enkä ala.

Nuorimmainenkin jonkin aikaa tatamia kulutti, mutta taisi kokea liian rankaksi, tai sitten porukassa oli liian vähän ikätovereita, tyttöjä. Mikä lie, mutta pakottamaan en sitäkään alkanut.

Jossain vaiheessa löysin itseni tatamin laidalta siirtyneeni kisamatkojen järjestäjäksi, kahvion työntekijäksi, jantuseksikin. Ja loppujen lopuksi seuran hallituksen jäseneksi useammaksi vuodeksi.

Silti tunsin itseni ulkopuoliseksi, ehkä minua jopa vähän ulkopuolisena kohdeltiinkin. Mutta niin kauan kun lapsilla, omilla ja muillakin oli kivaa, oli minullakin.

Mutta rajansa kaikella. Terveydellä, jaksamisella, ulkopuolisena olemisella. Kaikella.

Nämä reilut kymmenen vuotta tatamin laidalla ja tapahtumien keskelläkin kuitenkin antoivat paljon ja opettivat sitäkin enemmän. Tutustuin ihmisiin ja hienoon, toisia ihmisiä kunnioittavaan lajiin. Harmi vaan ettei se toisten ihmisten kunnioittaminen kohdallani ihan nappiin mennyt.

En silti vaihtaisi poiskaan. Tyttäristä vanhin, kymmentä vaille aikuinen, sinisen vyön judoka, taitava kuin mikä jatkaa pienempien valmentajana, kerää kokemusta seuraavaa vyötä varten ja ennenkaikkea opettaa näitä pienempiä siihen kunnioittamiseen. Toivottavasti enemmän kuin aikuiset toisiaan kohtaan tätä nykyä käyttäytyvät.

Lapset on siitä aina tykänneet, kulkevat omia judokan polkujaan tyttären perässä ja hyvässä ohjauksessa.

Sanovat että aikansa kutakin. Nyt oli aika minulle.

Kategoria(t): Ajatuksia, Judo, Lapset

Isä ja sen tyttäret

Olen jatkuvasti tyttäristäni huolissaan. Ihan eri tavalla kuin tuosta kolmikuukautisesta pojasta. Siitä ehdin huolehtia pääni hajalle sitten kun vähän tuosta kasvaa.

Suomessa, 2020-luvulla tasa-arvo ei vieläkään ole valmis. En ala menemään yhteiskunnallisiin, vaikkapa palkkoihin liittyviin epäkohtiin, niihin kun ei tietoni ja taitoni riitä. Menen huoleeni siitä, millä tavalla suomalainen mies naisia ja tyttöjä kohtelee. Henkisesti ja pahimmassa tapauksessa fyysisestikin.

Ja nyt on turha turha miettiä että ”ei kaikki miehet”. Niin kauan kun häirintää jossain muodossa ilmenee, niin kyllä, kaikki miehet. Jos eivät häiritsemällä niin sen hiljaisesti hyväksymällä.

Henkiseen häirintään olen tyttäriä tähän mennessä aika vähän valmistanut. Vanhin aloittaa syksyllä ammattiopinnot, eli ehkä sen kohdalla alkaisi olla ajankohtaista puhua siitäkin. Ja siitä kuinka paskamainen aikuisuuden kynnyksellä oleva miehenalku saattaa olla. Ja niin valitettavaa kuin se onkin, fyysisen häirinnän ja suoranaisen väkivallan kohtaamiseen olen niitä kaikkia jo valmistanut.

Vanhin on viittä vaille ruskean vyön judoka. Vaikka olenkin huolissani kaikesta siitä mitä se tulee kohtaamaan, tiedän että se kyllä tarvittaessa pärjää. Keskimmäinen, vaikka judo jo taakse jäi, tietää perusteet ja tietää mihin lyödä taikka potkaista jos tarve vaatii ja jos niin ehtii. Ja sitten huutoa ja juoksua. Pienin samoin. Ja ei se omilla judotaidoillaan aikuisille pärjää mutta oman kokoisilleen ja isommilleenkin kylläkin.

Nyt joku saattaa miettiä että miksi tällaista opetan. Miettimällä todistat näkökulmani. Niin kauan kun näitä asioita pitää miettiä ja asioista keskustella, on ongelma todellinen ja olemassa eikä lähimainkaan poistumassa. Naisten ja tyttöjen kohtaaman häirinnän loppuminen lähtee meistä kaikista miehistä, iseistä, poikien ja tyttöjenkin.

Eli mietippä sitä.

Kategoria(t): Judo, Lapset

Pikkasen onnellinen

Oli tyttäristä pienin, kun tänään tatamille yli kuukauden tauon jälkeen pääsi.

Murtunut käsi alkaa olla siinä kunnossa että jotain voi jo tehdä. Ei aivan täysin vielä voi vääntää ja kääntää tahi heittää tai tulla heitetyksi.

Mutta jotakin kuitenkin.

Kaverit, lähinnä. Ja tunne siitä että pääsi, sai pukea judogin, keväällä ansaitun oranssin vyön kanssa.

Monesti, tai oikeastaan aika useinkin lapsen ilo on pienistä asioista kiinni. Ei aina tarvita kuuta taivaalta tai isoa tukkoa rahaa.

Nyt riitti tatami ja judotreenit.

Kategoria(t): Judo, Lapset

Melkeinsynttärit

Tyttäristä pienin on kohta yhdeksän.

Kovin nopeasti vuodet menevät. Eilen vasta katselin vanhoja kuvia. Viiden vuoden takaa. Olihan se pieni, ja pienihän se vieläkin on.

Mutta kasvanut kuitenkin.

Henkisesti viimeisen vuoden aikana aivan älyttömän paljon. Mikä lie syynä? Me aikuiset, isosiskot, koulu, judo. Vai kaikki yhdessä? Aikuiset ehkä on osanneet elämisen tapoja opettaa ja siskot lapsena olemista. Ja koulu nyt tekee mitä koulun tehdä pitääkin.

Mutta veikkaan että judolla on myös ollut iso osa. Kurinalaisuutta, yhteisöllisyyttä, toisen huomioon ottamista. Puhumattakaan liikunnasta ja itsestä huolta pitämisestä.

Tänään vietettiin synttärijuhlia vähän etukäteen. Koska oikeana päivänä on äidin viikko. Kaiken kaikkiaan erilainen juhlapäivä. Lahjojen, herkutteluiden ja isovanhempienkin suhteen. Tärkeintä kuitenkin on se että tyttö itse on näköjään ollut päiväänsä tyytyväinen.

Ilo ja hymy on ollut sen mukaista.

Ja silloin on minullakin hyvä mieli.

Erilainen aika vaatii erilaisia tekoja. Ja sopeutumista. Ja lapsethan osaa tunnetusti sopeutumisen jalon taidon.

Olisi meille aikuisillekin oppimista.

Kategoria(t): Ajatuksia, Judo, Lapset, Terveys

Neljät seinät ja Nissan

Ei ne vielä päälle kaadu. Vaikka lähellä onkin.

Mökkihöperyys uhkaa, minua ja varmasti monia muitakin. Välillä tuntuu, varsinkin päivinä jolloin hereillä on jo aamu viidestä, että internet on loppu. Kokonaan selattu. Järki ei jaksa kirjoja lukea, kroppa ei anna vaikkapa leipoa eikä Netflix loputtomiin jaksa kiinnostaa. Ainakaan koko päivän ajaksi. Pääsisi edes piru vie Prismaan.

Kun kohta kolmen viikon kuumeilun vuoksi on viettänyt paria lääkärissä käyntiä lukuunottamatta sisällä tekisi mieli edes käydä pienellä ajelulla. Nissanit tykkää kun niitä käytetään. Jos siis sattuisi kunnolla ajokunnossa olemaan. Nissan ja kuski.

Kuski ehkä joskus, Nissan tuskin koskaan.

Vanhemmuuskin alkaa olla koetuksella kun tyttärien kanssa ei muuhun pysty kuin satunnaiseen kortin peluuseen ja mauttomien, pikaisesti kyhättyjen päivällisten tekemiseen. Judokin on tauolla, määräämättömän ajan. Se kun on aina ollut minun ja tyttöjen yhteinen juttu.

Rutiinit on näinä viikkoina kaikilla muuttuneet. Siitä ei pääse mihinkään. Kunhan kesä koittaa ja tämä poikkeuksellinen tilanne alkaa toivottavasti helpottamaan, koitan kyllä parhaani mukaan ottaa menetetyn ajan takaisin. Itselleni, tyttärille ja Nissanillekin.

Ihminen sopeutuu, sanovat. No minä sanon että jotkut ehkä sopeutuu, lapset ainakin. Jännä vaan nähdä sopeudummeko koronan jälkeiseen aikaan. Jos sellainen koittaa.

Terveisin

Ikuinen pessimisti

 

Kategoria(t): Ajatuksia, Judo, Lapset

Lehmät lentävät

Olen jo laskuissa sekaisin, kuinka kauan koululaiset ovat etänä nyt opiskelleet.

Oli miten oli, teini eilen iltasella tokaisi ohimennen että pääsisipä jo kouluun. Mikä lie mennyt, liekö tyttäreni lainkaan.

Mutta ymmärrettävää. Keväällä koulussa kun kaikenlaista kivaa on. Tyttö on kahdeksannella ja tukioppilas, ja tukarihommiin se kaikki kiva taitanee liittyä. Tulevat yläkoululaiset, yhteiset leirit ja mitä kaikkea niitä olisikaan.

Kaikki ne kaipaa myös jo tatamille. Judo pistettiin kokonaan tauolle jo ensimmäisten joukossa. Siinä meni muutamat treenikerrat viikossa, isoimmalla pikkujunnujen valmennus ja kaikilla peruuntui taikka siirtyi tältä tulevalta keväältä ainakin kolme eri turnausta. Joko reissuissa tai täällä kotikaupungissa. Onneksi judovyövärisuora ehdittiin pienimmän toimesta aikaan saada.

Toistaiseksi ovat kaikki hoitaneet koulunsa ihmeen hyvin. Tokaluokkalainenkin, ehkä jopa parhaiten. Tekniikka pelaa, Wilma laulaa viestejä ja kaikki kolme auttavat toinen toisiaan. Pelkäänpä vaan että jossain vaiheessa jollain taikka kaikilla tulee rajat ja talon seinät vastaan.

Mutta se on sen ajan murhe se.

Ja se tyyppi joka pohjoisen Suomen säästä on vastuussa, kuule kutsuni ja anna tänne aurinkoisia päiviä. Ulos nuo voi aina potkia. Silloin kun eivät niin sanotusti vapaaehtoisesti mene.

Toistaiseksi siis kaikki hyvin. Koululaisilla, etätyöntekijällä, minullakin. Lukuunottamatta vajaan kahden viikon kuumeilua.

Pitänee taas piakkoin sen vuoksi taas liikkeelle lähteä.