Kategoria(t): Ajatuksia, Terveys

Oja ja allikko

Olen jossain niiden kahden välissä.

Reilu viikko sitten sain päätettyä tähän astisen elämäni v*ttumaisimman opioidin alasajon. Ja ”pääsin” jatkamaan vanhan tuttavani buprenorfiinin kanssa.

Olin sen edellisen opioidin suhteen vähän niin ja näin. Aluksi siitä tuntui olevan hyötyä ja mielessäni kiipesin kaupungin korkeimmalle vaaralle huutamaan onnesta. Mutta onnea ei kestänyt kauaa. Vihlomiset, puutumiset, puukolla viiltelyt, sähköiskut, kaikki tulivat takaisin.

Enkä saanut jalkojani voimistumaan vaikka kurinalaisesti viikosta toiseen koitin niitä kuntouttaa fyssarin ohjeiden mukaan. Aivan helvetin turhauttavaa muuten koittaa kuntoilla ja huomata että olo vaan pahenee.

Bupre-laastari on siis löytänyt tiensä takaisin käsivarteeni. Pahimpia kipuja hieman lievittämään ja palovamman tapaisia ja rakkuloita pitkin molempia käsiä aiheuttamaan. Arvoin että kahdesta pahasta se pienempi paha.

Vaikka sana pienempi ei tähän sovikaan.

Nyt olen aamut ja vaihtelevasti aamupäivät jollain tapaa toimiva. Tunnen tämän toimivan ajan aikana itseni jopa osaksi yhteiskuntaa ja ennenkaikkea osaksi perhettä. Isäksi ja puolisoksi. Aina siihen asti kun jalat alkavat pettää ja joudun tukemaan liikkumista kyynärsauvoilla.

Sen jälkeen ajatukset palaavat taas entiseen, vajoan kuoppaani. Toivottavasti jaksan sieltä mahdollisimman pitkään vielä edes reunalle kiivetä.

Joskus se on äärettömän vaikeaa.

Tekijä:

Twitter: @AMelaranta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.