Pian meitä on kuusi

Kun tammikuussa uusi ihmisen vauva maailmaan ilmestyy. Osin pelottavaa, mutta samalla kuitenkin niin ihmeellistä ja ihanaa.

Kuusi vuotta ja ylikin elimme elämäämme siten että joka toinen viikko olemme olleet kahdestaan ja joka toinen viikko tyttärien kanssa viidestään. Jos siis karvanaamoja ei tähän lasketa.

Pian meitä onkin sitten parhaimmillaan kuusi. Jos karvanaamoja ei lasketa.

Rakastan tyttäriä yli kaiken. Klisee, mutta kuun kurkottaisin taivaalta niiden vuoksi jos olisi tarve. Niiden hyvinvointi, henkinen ja fyysinen on aina ollut etusijalla. Ja alan rakastua tähän tulevaan pikku hiljaa yhtä paljon ja alan tuntea samoin. Sekin on osa minua, sitäkin haluan varjella kaikesta maailman paskasta, ja siitäkin haluaisin kasvavan itsenäisesti ajattelevan tässä maailmassa pärjäävän ihmisen alun.

Ja jos jo nyt tältä tuntuu, en malta odottaa kun se joukkoomme ilmestyy.

Osin pelottavaa, kuten sanoin. Pelottavaa siksi että miten tyttäret loppujen lopuksi siihen ja sen olemassa oloon suhtautuvat. Ja pelottavaa siksi että miten mahdan, ja miten mahdamme pärjätä ja jaksaa. Koska välillä sairauteni vie mehut, toimintakyvyn parhaan terän ja joskus laittaa jumittamaan sohvalle tai nojatuoliin pelkästään olemaan paikallaan tekemättä mitään.

Mutta silti, rakastan niitä kaikkia. Vaimoa, tyttäriä ja sitä tulevaakin. Ja aion tehdä omalta osaltani kaiken mitä pystyn ja kykenen että niillä kaikilla olisi mahdollisimman hyvä olla.